Hyvää huomenta,

Eilinen ja viime yö on ollut kipeää.. sitä aina ajattelee että kyllä se oma rakas on aina lähellä ja antaa sulle sen tarvittavan läheisyyden ja sylin kun on paha olla. Näin se vaan ei mene, ei ainakaan täällä.

Minulla siis todettiin joku aika sitten endometrioosi, ja otin sen aika raskaasti. Tuntuu että kaikki mun ympärillä olevat ihmiset nauravat tälle asialle ja vähättelevät. Tunnen itseni vieläkin luulosairaaksi. Kerroin asiasta heti elämäni rakkaudelle, joka ei vielä tähän päivään mennessä ole osannut puhua asiasta tai yrittänyt ymmärtää. Hän ei halunnut lähteä lääkäriin mukaani, vaikka olisin tarvinnut juuri hänen kättään pitämään minun kädestä. Pelkään lääkäreitä noin muutenkin.

Rakastan miestäni hyvin paljon ja en ole miettinyt milloin ja mitä teemme tulevaisuudessa, mutta sen tiedän että haluan varmasti olla tämän ihmisen kanssa. Eilen kysyin mieheltäni mitä hän on ajatellut meistä ja vastaus oli ettei hän ole ajatellut mitään, hän menee päivän kerrallaan. Tuli jotenkin sellainen olo että onkohan tämä mies edes nyt sitten tosissaan minun kanssani, jos hän kerta ei ajattele meitä päivää pidemmälle. Tottakai minäkin menen päivän kerrallaan, mutta tiedän että haluan olla tämän rakkauden kanssa “aina”. Kysyin häneltä rakastaako hän minua, koska mieheni ei juuri koskaan sano minulle että rakastaisi. Ja taaskaan hän ei vastannut siihen. Sanoin hänelle, että hänen täytyy miettiä mitä oikeasti meidän elämästä tahtoo ja haluaako hän todella olla kanssani.

Seuraavaksi puhuimme minun sairaudestani. Olin käynyt lääkärillä ja kerroin vain miehelleni että lääkärit suosittelivat että lapsen hankkimista ei kannattaisi kovin paljoa pitkittää. Mutta miten voisin alkaa suunnittelemaan lapsia miehen kanssa joka ei näe minua vuoden päästä sen rinnalla!? Tai ylihuomisestakaan hän ei tiedä. Koska minusta ajatus siitä etten välttämättä saa lapsia, tuntuu todella pahalle, aloin itkemään todella paljon. Sanoin miehelleni että todella pitää ajatella haluaako hän tulevaisuutta mun kanssa. Koska jos ei ole valmis, minun pitää olla itsekäs ja ajatella itseäni.

Minulla oli ollut koko päivän todella paha mieli tuosta edellisestä lääkäri käynnistä ja ajattelin että saan ihanan sylin kun mieheni tulee kotiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Hän ei kertaakaan edes yrittänyt halata tai lohduttaa kun itkin ja minusta tuntui pahalle. Sitten hän suuttui ja oli minulle todella ilkeä ja kylmä. Olenko sitten itse niin vaativa ja itserakas?! Minun itku ja hänen kiukutteli jatkui iltaan asti. Hän ei tosiaan kertaakaan yrittänyt tulla sanomaan mitään tai edes sitä halausta, mitä kaipaan jos minun on paha olla. Mieheni käänsi selän minulle ja nukahti samantien. Eipä hän ole kovin montaa sanaa sanonut eilisestä tähän aamuun, ja vieläkään sitä rakastavaa halausta ei ole tullut ja sitä on varmaan turha  odottaa. Näin meillä on koko viikonloppu pilalla siitä että aloin illalla puhumaan tulevasta ja sairaudestani. Minun unet jäivät taas hyvin vähälle, vaikka otin 2unilääkettäkin, en silti osannut ja saanut nukuttua.

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella ja mitä täällä uskaltaa oikein sanoa. Lupasin nyt itselleni sen etten enää tule puhumaan sairaudestani miehelleni, enkä odota häneltä mitään tukea mihinkään. Näitä tilanteita on ollut jo ihan riittävästi ja joka kerta sama tulos. ..jos minulla on paha mieli ja kaipaisin vain siihen oman rakkaani sylin, saan vihaisen miehen joka ei koske minuun viikkoon eikä puhu minulle useaan päivään. Näin meillä jos tarvitaan tukea ja turvaa.